Taustaa

kirjoittanut Sirpa Räsänen

On monien tekijöiden summa, että juurileireistä tuli totta. Alkuajatus syntyi jo parikymmentä vuotta sitten, kun opiskellessani antropologiaa luin eri heimojen aikuistumismenoista, ns. initiaatioriiteistä. Mietin mikähän meillä nykysuomalaisilla olisi vastaava. Rippikoulu tietysti, samoin valmistujaisjuhlat, armeija. Mutta mikään niistä ei mielestäni vastannut samaa ajatusta kuin alkuperäisheimoilla: omaan kulttuuriin ja esivanhempien viisauteen ja yhteyteen johdattamista.

Sain opiskeluaikoina mahdollisuuden myös matkustaa Etelä-Amerikassa, mm. Perun Amazoniassa, ja kohdata jollain lailla "alkuperäisempää" kulttuuria. Tosin arvelin että isäni lapsuus Varkauden laitakaupungilla 30-luvulla oli kulunut vähän samanlaisissa olosuhteissa kuin ihmisillä tuolloin amazonialaisella laitakaupungilla. Työskentelimme mieheni kanssa amazonialaisten nuorten taidekouluprojektissa, ja sen puitteissa oleskelin Pucallpassa neljään otteeseen noin kahden vuoden välein vuosina 1988-1995. Joka kerran paluu Miamin kautta ostosparatiisien maailmaan oli vaikeampi. Minua alkoi yhä enemmän myös kiusata jako länsimaihin ja muihin kulttuureihin. Suomalaisten tarinaperinne vaikutti metsän ja järven haltijoineen varsin samanlaiselta kuin amazonialaisten, ja mitä enemmän ymmärsin amazonialaisesta kansanperinteestä, sitä paremmin aloin ymmärtää meikäläistä. Aloin kysellä itseltäni, että vaikka työskentelin lähes kymmenen vuotta pyrkimyksenäni saada amazonialaiset nuoret ylpeiksi omasta perinteestään, olinko minäkään sen tietoisempi omastani.

Tiedostaminen muuttui käytännöksi vasta muutettuani lasteni kanssa perinnehenkisten ihmisten yhteisöön Katajamäelle Vilppulaan 1996. Siellä opin paljon luonnosta ja talonpidosta ja sain myös tukea muinaissuomalaisuus-ajatuksilleni, joista sain eväitä mm. juhliin ja seremonioihin. Muutettuamme Fiskarsin kylään ohjasin lasten ja nuorten näytelmäkerhoa, jossa käsittelimme vanhoja satuja, improvisoimme ja lauloimme kansanlauluja. Hautomani nuortenleiri-aikeet potkaisivat ensi kerran toden teolla kesällä 2002, kun silloin nuori lukiolainen Pauliina Helle tuli eräällä leirinuotiolla kysymään, olenko järjestämässä suomalaiseen alkuperäiskulttuuriin liittyvää nuorten leiriä. Taideleiriä ohjaava ystäväni oli kertonut hänelle. Ilahtuneena kiinnostuksesta lupasin että sellainen kyllä vielä tulee.

Aurinkoisena helatorstaina 2003 kokoontui ensimmäinen — tutuista kansanperinteen harrastajista koolle kutsuttu- ideointiporukka — Tammisaareen Villa WestergÃ¥rdin maatilalle. Aloitimme toukojuhlan merkeissä, laulamalla vanhoja inkeriläisiä pellonsiunauslauluja kulkueena. Talon kauniit tyttäret olivat asiaankuuluvasti sonnustautuneet valkoisiin mekkoihin ja kukkakimppuihin.Tuosta ensikokouksesta tuli leirityöhön Pauliinan lisäksi ainakin taiteilija ja tuottaja Virppi Venell, mm. juurileipää paistamaan ja villivihanneksia keräämään. Virppi myös hoiti pitkään leirien raha-asiat.

Heinäkuussa Katajamäellä järjestetystä suomalais-ugrilaisten heimojen "Pyhät lehdot" -tapaamisesta ilmoittautui leiriohjaajiksi kaksi nuorta naista: perinteisten naisten käsitöiden taitajat Kuoppamäen Tuija ja Kiviniemen (nyk. Aro-Heinilän) Hanna. Tiedottaja Hanna opiskeli tuolloin kuppari-kansanparantajaksi ja uskontotieteilijä Tuija puutarha-alaa, ja he toimivat nykyään noissa ammateissa. Molemmat ovat myös kovia kansanlaulajia. Hirsirakennus- ja monialataiteilija Tapani Hietalahti tuli niin ikään kuvioihin sahansoittoineen tuona kesänä.

Parta, eli Mecklinin Teuvo, oli ilmaissut jo ties koska tukensa tämänkaltaiselle toiminnalle, joten värväsin hänet leirille jutunkertojaksi ja saunanlämmittäjäksi. Hänen elämäntarinassaan riittääkin kerrottavaa aina lapsuuden evakkotaipaleelta lähtien. Ohjaamaan lupautuivat lisäksi eräopas Kaius Paetau, ympäristötaiteilija Anja Snellman, ja, kokkaamaan etelässä asuva lapintyttö Inari Lantto. Paikallisista suodenniemeläisistä Työppösen Timo saatiin opastamaan yövaelluksella ja kalastusreissulla, muinaisella "pönttökalastus"-tekniikalla (saimme komeat hauet), ja Järvenpään Kosti opettamaan pärekorien tekoa. Paikan emäntä, hämeenkyröläinen Virpi Raipala-Cormier tulisi opettamaan mm. yrttisalvojen tekoa.

Eipä sitten muuta kuin leiriohjelmaa kasaamaan, ja leirin runkoa miettimään. Ajatuksenani oli edetä päivien kuluessa konkreettisimmasta (maa, toimeentulo, omat sukujuuret) kohti vaikeammin hahmotettavaa henkistä maailmankuvaa, sopivien rituaalien kautta. Pyrkimys osoittautui sikäli mahdottomaksi, että koska henkinen ja käytännöllinen perinne ovat kaikessa yhtä alkusuomalaisessa ajattelussa, perusasiat henkisestäkin ajattelusta tulivat eteen jo heti alkumetreillä. Toisaalta joku järjestys leiripäivillä piti olla, kun opetettavaa on oikeastaan kaikilta elämänaloilta. Siten maa, vesi, tuli, ilma, hiljaisuus ja yhteisöllisyys tulivat päivien teemoiksi, ja joillain leireillä on vietetty vielä erillistä naisten ja miesten päivää.

Ensimmäisellä leirillä 2004 kesäkuussa, vasta kunnostetulla Koskelan museotorpalla innokkaita ohjaajia olikin enemmän kuin leiriläisiä, joita oli uskaltautunut paikalle kahdeksan. Yksi joutui lähtemään jalkapalloturnaukseen ja toinen sairastui, joten lopuksi kukitettiin kuusi tyttöä. Mutta he olivatkin sitten aika flikkoja! Alkujaan vähän jäyhistä ja innottomista neidoista oli sukeutunut kylmässä ja sateisessa leirisäässäkin hulvaton porukka, joka järjesti myöhemmin mm. katulauluesiintymisiä ja muuta. Noista pioneereista Heimosen siskokset Ida ja Emmi ovat leiritoiminnassa jo aivan ydinryhmässä, ja Jenni ja Juulikin ilahduttavat meitä erilaisissa tapaamisissa leipomuksillaan tai muilla yllätyksillä.

Elintärkeitä ihmisiä tässä hommassa ovat olleet myös seuraavana keväänä 2005 mukaan tulleet Janne Inkeroinen ja Kyllikki Massa-Kaukiainen. Janne on valmistumassa taideteollisesta korkeakoulusta taiteilija-taidekasvattajaksi, ja hän on paitsi sydämeltäänkin opettaja, kaikenlaisten varsinkin ns. miesten käsitöiden taitaja. Niin ikään käsistään kätevä Kyllikki on paitsi keittiömme sielu, Tornion tyttönä myös melkoinen tarina-aitta. Moni muukin on vaikuttanut ja auttanut, kuten työpajojen vetäjät, apuohjaajiksi eli juurekkaiksi ryhtyneet leiriläiset jne., että historiikista tulisi vallan pitkä jos kaikki mainittaisiin.

Työryhmäpohjalta vuosia toimittuamme päätimme 2007 asiaa eri kanteilta pähkäiltyämme perustaa tueksemme ja turvaksemme yhdistyksen. Nyt kun yhdistys, Juurielo ry, on toiminut vuoden verran, voi sanoa että kyllä se kannatti. On tullut pantua paperille kaikki menneet tapaamiset ja suunnitelmat, ja toiminta on selkeämpää ja avoimempaa, ehkä helpommin lähestyttävää myös leiriläisten vanhemmille ja muille kiinnostuneille.